Suomen perustuslain 17 §:ssä lukee, että jokaisella on oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Meillä on Suomessa kaksi virallista kansalliskieltä suomi sekä ruotsi. Perustuslain mukaan meillä jokaisella on oikeus käyttää omaa äidinkieltä joko suomea tai ruotsia tuomioistuimessa sekä muissa viranomaisasioissa. Myös saamelaisilla sekä romaaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää sekä kehittää omaa kieltä ja kulttuuriaan.
Toteutuuko meillä Suomessa tämä oikeus? Kaksikielisen uusioperheen äitinä vastaan kysymykseen kieltävästi. Perusoikeudet eivät monessa suhteessa toteudu, vaan vähemmistöryhmä joutuu jatkuvasti taistelemaan ja muistuttamaan omista oikeuksistaan. Ei ole itsestäänselvää, että saamme peruspalvelut omalla äidinkielellämme. Me suomenruotsalaiset ja kaksikieliset emme vaadi muita enemmän oikeuksia, vaan yhtäläiset oikeudet käyttää ja asioida omalla äidinkielellämme.
Olen erityisen huolissani kaksikielisten perheiden lapsista ja siitä kuka valvoo, että heidän kielellinen kehitys saa tarpeeksi huomiota ja tukea. Pahin skenaario on, että lapset eivät saa kumpaakaan kieltä kunnolla, joka tarkoittaa sitä, että molemmat viralliset kielet ovat heikkoja. Meillä ei ole mitään virallista instanssia joka valvoisi suomenkielisiä kuntia, jotka järjestävät varhaiskasvatusta tai perusopetusta ruotsinkielellä, että nämä oikeasti seuraavat ja toteuttavat mm. perusopetuslaissa mainittuja kriteereitä. Moni tällainen suomenkielinen kunta/kaupunki menee sieltä mistä aita on matalin, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että lapset ovat eri- arvoisessa asemassa moneen kaksikieliseen kuntaan ja kaupunkiin nähden.
Itse äitinä toivoisin, että tämä aihe otettaisiin vakavasti esiin valtakunnallisella tasolla. Kielisaarekekaupungit- ja kunnat ovat eriarvoisessa asemassa ja tänne tarvitaan valvontaa sekä ohjeistusta, että perusoikeudet toteutuvat. Kaksikielisen perheen äitinä omat lapset puhuvat sujuvasti molempia kotimaisia kieliä, ilmaan minkäänlaista ongelmaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsilla ei olisi se oma tunnekieli, jolla parhaiten pystyvät tuomaan esiin omat tunteet ja ajatusmaailman. Meillä kotona lapsilla selkeästi ruotsin kieli on tämä tunnekieli.
Poikani aloittaa nyt kolmannen luokan ja seuratessani hänen kielellistä kehitystä, niin toivoisin, että asuinympäristö tarjoaisi enemmän virkkeitä hänen omalla äidinkielellään. Virikkeissä täytyy myös huomioida kulttuuriset erot, jotka nekin näkyvät varhaiskasvatuksessa ja kouluissa. Suomenkielistä ja ruotsinkielistä varhaiskasvatusta sekä koulupolkua ei voi laittaa samaan muottiin ja tämä asia unohdetaan melkoisen usein suomenkielisissä kunnissa ja kaupungeissa. Kyse ei siis ole vain kielestä, vaan kyse on nimenomaan kulttuurista ja perinteistä.
Paljon puhutaan lasten ja nuorten huonovointisuudesta ja siitä kuinka ongelmia havaitaan jo varhaiskasvatuksessa. On äärettömän tärkeätä, että lapsi saa avun ja tuen omalla äidinkielellään. Koulussa tulee olla rehtori sekä kuraattori, joka puhuu lasten äidinkieltä. Tämä koskee molempia kieliryhmiä. Tämä lienee kuitenkin hyvin selkeää suomenkielisissä kouluissa, mutta varsinkin kielisaarekkeissa tämä ei ole itsestäänselvyys, että lapsi saisi tuen ja avun omalla äidinkielellä.
Rehtorin ja opettajien kelpoisuusvaatimuksista säädetään opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetussa asetuksessa (986/1998). Sen mukaan rehtoreilla ja opettajilla on oltava oppilaitoksen opetuskielen erinomainen suullinen ja kirjallinen taito. Valitettavasti tämä oikeus ei toteudu monessakaan kielisaarekkeessa.
Haluaisin nähdä, että tämä kielten jatkuva vastakkainasettelu loppuisi ja näkisimme millainen voimavara ja etulyöntiasema meillä on kaksikielisenä maana käyttää suomea ja ruotsia. En itse halua, että omat lapseni tai mahdollisesti joskus tulevat lapsenlapseni joutuvat elämään yhteiskunnassa, jossa on jatkuva kilpailu ja vastakkainasettelu oman kotimaan kahden virallisen kielen välillä. Eikö meillä molemmilla kieliryhmillä olisi opittavaa toisistamme ja yhdessä me tätä maata rakennamme, rinta rinnan yhtenä ja samana kansana.
コメント