Osa 1: Sinä päivänä, kun minusta tuli yhtäkkiä kuluerä

On joulukuu.

Sellainen joulukuu, jolloin vatsassa kiertää koko ajan pieni levottomuus. Sellainen, jolloin yrittää vakuuttaa itselleen, että kyllä tämä tästä. Että pakkohan tämän on mennä hyvin.

Olenhan minä tehnyt työni hyvin.

Olenhan minä saavuttanut myyntitavoitteeni — itse asiassa 110 prosenttia.

Olenhan minä saanut hyvää palautetta aktiivisuudesta, energiasta ja siitä, että vien asioita eteenpäin.

Olenhan minä pidetty kollega. Asiakkaat pitävät minusta. Minuun luotetaan. Minä saan asioita aikaan.

Siksi ajattelin, että kyllä tämän täytyy jatkua. Että eihän tällaisessa tilanteessa voi käydä minulle huonosti.

Sitten tuli 18. joulukuuta.

Teams-viesti.

Lyhyt, viaton, melkein arkinen.

“Moi Heidi, oletko vapaana? Onko sinulla hetki aikaa?”

Vastaan tietenkin, että on.

Ja sitten se tulee. Suoraan kasvoille. Ilman, että mikään ehtii pehmentää iskua.

“Valitettavasti joudumme päättämään työsuhteesi. Olen pahoillani. Tämä ei ole henkilökohtaista, ja uskon, että tulet huomaamaan sen tämän päivän aikana.”

Siinä hetkessä kaikki pysähtyy.

Tai oikeastaan ei pysähdy. Kaikki romahtaa, mutta maailma jatkaa silti liikkumistaan. Se on ehkä pahinta.

Sitten selviää, mitä tuo lause oikeasti tarkoitti. Koko tiimi irtisanottiin. Myös ylempiä johtajia. Yhtäkkiä ymmärrän, ettei kyse ollut vain minusta. Ja silti se sattuu kuin olisi ollut.

Teams-puhelun jälkeen tuijotan hetken tyhjyyteen ja ajattelen vain yhtä asiaa:

Mitä juuri tapahtui?

Siis oikeasti.

Mitä juuri tapahtui?

Ensimmäisenä soitan miehelleni.

Sitten äidille.

Ystävälle lähtee viesti: työt meni.

Ja sen jälkeen tulee paniikki.

Ja paniikin jälkeen ahdistus.

Sellainen ahdistus, joka ei kysy lupaa. Se tulee vain. Se ottaa tilan haltuun. Se istuu rinnan päälle niin, että hengittäminenkin tuntuu hetken vieraalta.

Jostain syystä tartun puhelimeen ja avaan TikTokin. Teen videon. Ensimmäisen sellaisen, jossa en enää yritä näyttää siltä, että kaikki olisi hallinnassa.

Ja se video lähtee leviämään.

Ironista, eikö?

Samaan aikaan kun oma elämä tuntuu hajoavan käsiin, joku algoritmi päättää, että juuri tämä kipu on sellaista, johon ihmiset pysähtyvät.

Prosessi etenee kuin kone. Korporatiossa kaikki on valmista, hiottua, selkeää. On prosessit, puheet, ohjeet, tukilauseet.

“Et ole yksin.”

“Olemme täällä sinua varten.”

Mutta kun viimeinen työpäivä tulee ja jätän koneen konttorille, totuus näyttää toiselta.

Aulassa vastaan tulee tuttuja kasvoja. Olin päättänyt, että en itke. Että en anna kenellekään sitä hetkeä. En sitä näkyä, en sitä tyydytystä, en sitä tunnetta, että tässä minä nyt murrun kaikkien nähden.

Mutta enhän minä sille mitään voinut.

Koska minä olen ihminen.

Empaattinen, tunteva, tunneälyllä varustettu ihminen.

Enkä mikään kone, jolta vain suljetaan käyttöoikeudet ja siirretään syrjään.

Minä itkin.

Irtisanomisaika alkoi. Kuukausi. Sen ajan HR oli vielä yhteydessä, ohjeisti, neuvoi, muistutti lakisääteisistä asioista. Oli vielä jokin rakenne. Jokin kehikko ympärillä. Jokin tunne siitä, että olen vielä olemassa jonkin järjestelmän sisällä.

Mutta kun irtisanomisaika päättyi, päättyi kaikki muukin.

Ja sitten jäljelle jäi vain tyhjiö.

Minä ja omat ajatukseni.

Minä ja ahdistus.

Minä ja se sekava, repivä tunne, jossa mikään ei enää tunnu olevan paikallaan.

Työllisyyspalveluista soitetaan. Puhelu on suoraan sanottuna musertava.

“Nyt on niin huono tilanne Suomessa työllisyyden osalta, että voit joutua olemaan pitkään kotona.”

Pitkään kotona.

Miten voi olla mahdollista, että minä — korkeasti koulutettu, ahkera, työni aina vakavasti ottanut, itseäni jatkuvasti kehittänyt, sertifikaatteja suorittanut, täysillä töitä tehnyt ihminen — kuulen tuon lauseen ikään kuin se olisi jokin uusi identiteetti, joka minun pitäisi vain hyväksyä?

Nyt eletään maaliskuun loppua. Ja minä olen edelleen kotona.

Ja mieli vaihtelee laidasta laitaan tavalla, jota on vaikea edes selittää ihmiselle, joka ei ole ollut tässä.

Yhtenä hetkenä olen täynnä energiaa, toivoa ja uskoa. Ajattelen, että tästä vielä noustaan, että minussa on paljon annettavaa, että kyllä joku vielä näkee sen.

Toisena hetkenä kiroan koko maailman.

Kolmantena en jaksaisi nousta edes omien ajatusteni alta.

Ja samaan aikaan muut jatkavat elämäänsä.

Muut menevät töihin.

Muut valittavat maanantaista.

Muut juovat kahvinsa työpisteellä, osallistuvat palavereihin, elävät kiinni rytmissä, johon itsekin kuuluin vielä hetki sitten.

Minä jään yksin.

Ja ehkä juuri se on vaikeinta.

Ei pelkästään työn menetys.

Vaan se, miten nopeasti ihminen voi pudota yhteisestä rytmistä ulkopuolelle. Miten nopeasti muuttuu ihmisestä, jolla on paikka, ihmiseksi, jolla on vain aikaa.

Minulle sanotaan: nauti tästä ajasta.

Ota vähän omaa aikaa.

Ehkä tämä on mahdollisuus.

Ja joka kerta mietin samaa:

Ettekö te oikeasti ymmärrä, mitä tämä tekee ihmiselle?

Ettekö te ymmärrä, mitä tapahtuu identiteetille, arvolle, uskolle itseen, kun yhtäkkiä kaikki se, minkä varaan olet rakentanut arkeasi, otetaan pois?

Miksi tätä kipua vähätellään niin helposti?

Miksi työn menettänyt ihminen muuttuu niin nopeasti jonkinlaiseksi yhteiskunnan sivulauseeksi?

Miksi siitä tulee ihminen, jolle sanotaan vain: “mene töihin”?

Kyllähän minä menisin.

Minä menisin heti, jos joku vain palkkaisi.

Ja ehkä kaikkein kipein ajatus on tämä:

Miten voi olla, että minä, joka olen yrittänyt tehdä kaiken oikein — ollut hyvä äiti, hyvä kansalainen, maksanut veroni, tehnyt töitäni tunnollisesti, kantanut vastuuta, rakentanut tätä yhteiskuntaa omalta osaltani — voin yhtäkkiä tuntea olevani täysin arvoton?

Yhtäkkiä kaikki se, mitä olin, revitään pois.

Jäljelle jää vain ihminen, joka yrittää pitää itsensä kasassa ja todistaa päivä toisensa jälkeen, että hän on edelleen jotain.

Itku tulee taas, kun kirjoitan tätä.

Mutta ehkä juuri siksi tämä täytyy kirjoittaa.

Koska minä en usko, että olen ainoa.

Kuinka monta meitä on?

Kuinka moni istuu kotona yksin työnhaun, häpeän, epävarmuuden, toivon ja pettymyksen sekamelskassa?

Kuinka moni yrittää näyttää ulospäin vahvalta, vaikka sisältä kaikki huojuu?

Kuinka moni kaipaisi edes yhtä ihmistä sanomaan, että minä näen sinut, minä ymmärrän, eikä sinun tarvitse kantaa tätä yksin?

Ehkä juuri siinä on jotain, mitä emme ole vielä osanneet ottaa tarpeeksi vakavasti.

Ehkä työnhaussa suurin puute ei aina ole vain työpaikoissa.

Ehkä puute on myös siinä, että liian moni käy tätä matkaa aivan yksin.

Ja ehkä juuri siitä voisi syntyä vielä jotain hyvää.

Jotain sellaista, joka ei poista kipua, mutta tekee siitä vähän kevyempää kantaa.

Tähän palaan seuraavassa osassa.